Mitä burundilainen kyläyhteisö opetti minulle solidaarisuudesta?

Näkökulma

Viime päivien turvapaikanhakijoiden pakkopalautukset Afganistaniin ovat taas kuumentaneet tunteita puolin ja toisin mediassa. Meillä olisi jotain tärkeää opittavaa pieneltä kyläyhteisöltä Burundissa.

Helsingin Sanomat kirjoitti aiemmin viikolla Zakista, Suomeen pari vuotta sitten tulleesta, nyt 19-vuotiaasta orpopojasta, joka kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen lähetettiin takaisin Afganistaniin. Hänellä ei ole perhettä eikä kotia mihin palata.

Parissa vuodessa Zaki oli tottunut Suomeen, hänellä oli sijaisperhe, jonka luona oli hyvä olla ja hänellä oli ilmeisesti myös työpaikka Loimaalla. Zakin elämä vaikutti olevan kaikin puolin oikealla raiteella.

Ottamatta kantaa Suomen pakolaispolitiikkaan ja sitä ohjaaviin lakeihin, joihin tämäkin palautus perustuu, pistää rikottu ihmiskohtalo miettimään, mitä olisi voitu tehdä toisin? Mitkä ovat oikeasti meidän resurssimme kohdata jokainen turvapaikanhakija tai muu apua tarvitseva ihminen ihmisenä?

Olen aina pitänyt meitä suomalaisia oikeudenmukaisina ja solidaarisina ihmisinä, jotka oman vaikean historiansa takia vetävät yhtä köyttä ja kunnioittavat ihmisarvoa ja ihmisoikeuksien loukkaamattomuutta. Tuntuu, että tämä kuva suomalaisista on nyt rikkoutunut.

OLEN VIIME VIIKKOJEN ajan työskennellyt Burundissa lastensuojelutehtävissä. Burundi on yksi maailman köyhimmistä maista, jossa 65% ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella, lapsista jopa 89%.

Maan sisäinen poliittinen kriisi on viime vuosina ajanut jo ennestään hauraan valtion ja sen ihmiset aivan sietokykynsä äärirajoille. Väkivallan ja romahtaneen talouden takia maassa on yli 300 000 sisäistä pakolaista ja yli 100 000 on paennut naapurimaihin Tansaniaan, Kongoon, Ruandaan ja Ugandaan.

Näin suurten ihmismassojen liikkuminen aiheuttaa vakavia ongelmia 11 miljoonan ihmisen maassa, jossa on jo ennestään pulaa viljelymaasta ja työpaikoista. Pakolaisista noin puolen on lapsia.

Burundissakin monet lapset ovat liikkeellä yksin. He altistuvat monenlaisille vaaroille kuten väkivallalle ja hyväksikäytölle. Puute ajaa monet lapsista jättämään koulunkäynnin kesken ja 5-15-vuotiaista lapsista noin 20% käykin töissä. Maantien varrella on tavallista nähdä alle 10-vuotias kantamassa kymmenen litran vesiämpäriä tai painavaa polttopuukuormaa päänsä päällä.

Tällaiset haasteet antavat perspektiiviä omaan maailmankatsomukseen.

KUN VALTIO ON kykenemätön tarjoamaan peruspalveluita kansalaisilleen, on ihmisten tukeuduttava perinteisiin turvaverkostoihin. Burundissa lastensuojelumekanismit perustuvat paljolti kylä- ja kuntatason lastensuojelukomiteoihin, joita kyläkohtaiset solidaarisuusryhmät tukevat.

Solidaarisuusryhmän jäsenet kertoivat minulle, kuinka he suojelevat lapsia yhteisöissään. Ryhmän jäsenet säästävät senttejään kolmeen eri rahastoon: mikroluottorahastoon, lastenrahastoon ja solidaarisuusrahastoon.

Lastenrahastosta autetaan kylän haavoittuvassa asemassa olevia lapsia tukemalla heidän koulunkäyntiään, sillä koulukäynnin katsottiin olevan paras tapa ehkäistä lapsiin kohdistuvia turvallisuusriskejä. Ryhmät myös ohjaavat väkivallan tai hyväksikäytön (kuten pakkotyön) uhriksi joutuneita lapsia saamaan tarvitsemaansa apua. Tämän lisäksi eräässäkin ryhmässä oli useita jäseniä, jotka oman perheensä lisäksi huolehtivat orvoista tai katulapsista.

Minua näiden ihmisten sinnikkyys ja solidaarisuus liikutti suuresti. Ihmiset, joilla itselläänkään ei ole mitään ylimääräistä, pitävät silti huolta myös toisistaan.

KUINKA SAISIMME tämän toisista huolehtimisen kulttuurin takaisin myös Suomeen?

Odotamme valtion kantavan vastuun, joten lähimmäisistä huolehtiminen on ulkoistettu ”jollekin viranomaiselle” eikä kukaan lopulta tiedän yksittäisten ihmisten kohtaloista. On hienoa, että Suomessa voimme edelleen luottaa viranomaisten tukeen, mutta tämä ei silti tarkoita, ettemmekö voisi kaikki, sekä viranomaiset että kanssaihmiset, kantaa kortemme kekoon. Voisimme kohdata toinen toisemme ihmisinä, arvioida avuntarpeen tapauskohtaisesti ja tarjota apuamme, ja erityisesti lasten kohdalla huomioimalla aina ensisijaisesti lapsen edun.

Ehkä näin meistä tulisi taas yhteen hiileen puhaltava yhteiskunta, jossa myös Zakin kaltaiselle nuorelle olisi voinut olla paikkansa.

Päivi Kovalainen

Kirjoittaja työskentelee erityisasiantuntijana Suomen UNICEFilla.