Kahdet kengät

Näkökulma

Pysähdyin tänään toimistolla näiden kahden kuvan edessä. Ei kai historian pitänyt tällä tavoin toistaa itseään?

Ensimmäinen kuva on Kreikasta, työmme alkutaipaleelta. UNICEFhan perustettiin auttamaan lapsia toisen maailmansodan jälkeen ja Kreikka oli yksi näistä ensimmäisistä autettavista maista.

Toinen kuva on tuore, vain viikon vanha. Siinä poika on juuttunut mutaan Makedoniassa päästyään viimeisten pakolaisten joukossa pois Kreikasta ennen rajojen sulkemista.

Katson näitä lapsen kenkiä ja yritän löytää ihmisestä ihmisen.

Me ihmisethän lupasimme pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsauksilta. Pelastaa lapset tällaisesta mudasta. Sitouduimme tähän YK:n peruskirjassa. Synnytimme myös ihmisoikeussopimukset, jottei ”tapahtuisi raakalaistekoja, jotka järkyttävät ihmiskunnan omaatuntoa”. Luomalla YK:n ja ihmisoikeussopimukset osoitimme oppivamme, asetimme pahuudelle rajat.

Näen mudan ja lapsen kengät siinä. Mutta ihmistä en näe.

Eikö ihmiskunnalla olekaan omaatuntoa? Mekö emme sittenkään opi?

***

Näkökulma-blogissa kirjoittajat esittävät ajatuksiaan lapsen oikeuksista. Näkökulmat eivät edusta UNICEFin virallista kantaa.

Inka Hetemäki

Kirjoittaja on Suomen UNICEFin ohjelma- ja vaikuttamistyön johtaja.